2022

2022 oli kivuliaan sekopäinen vuosi. Oli avoliittoa, oli monta omaa asuntoa, oli lukemattomia eroyrityksiä. Välillä asuttiin yhdessä ja välillä ylihuolestunut sosiaalityöntekijä järjesti minulle oman asunnon toiselta puolelta kaupunkia. Mutta aina, kerta kerran jälkeen minä palasin takaisin tuskaan. Poliisit tulivat liiankin tutuiksi, oli kuulusteluja, sairaaloita, vammojen valokuvauksia, lääkärinlausuntoja ja viranomaisten ikäviä sanoja, että "sinä kuolet". Nyt, joitakin vuosia myöhemmin, käsitän ja ymmärrän, että ne sanat olivat oikeaa huolta mihin kaikki voisi päättyä, vaan vielä silloin en suostunut katsomaan totuutta silmiin.

Joten kun S pääsi putkasta, tai poliisivankilasta seuraavana aamuna, tai kenties parin yön jälkeen, niin minä palasin. Tai jos minulla sattui olemaan se "oma koti" niin hän tuli laitokselta suoraan koputtamaan ovea. Tai ehkä omalla avaimella sisään. Ja siitä taas uuteen nousuun, joka tarkoitti anteeksipyyntöä, katumusta ja lupauksia paremmasta huomisesta. Se muutos kesti joskus kaksi tuntia, joskus jopa seuraavaan päivään, mutta julma fakta oli, että elämä palasi niille ikäville raiteilleen lähes heti. Mikään ei  muuttunut, ei koskaan. Mikään ei ollut toisin eikä sitä kaunista huomista koskaan tullut. Ainoa, mitä huomiselta sai odottaa oli uusia mustelmia, uusia kipuja ja lisää henkistä kuolemaa.

Kyllä. Vuonna 2022 minä kuolin. Tai en, minä kuolin ehkä vasta myöhemmin, mutta sinä vuonna se hidas, kivulias, tuskainen kuolema alkoi. Ei ollut enää minua, sitä rohkeutta ja pisaroivaa iloa, mitä joskus itsessäni olin tuntenut. Oli pelkoa, turvattomuutta ja epävarmuutta. Sitä ettei uskalla puhua ettei lyödä. Ei uskalla nukkua ettei kukaan suutu, kun hengitän liian kovaa (tätäkin tapahtui). Puhelimesta piti poistaa viestit, koska se luettiin monta kertaa päivässä eikä puheluihin voinut vastata. Kauppaan ei päässyt yksin, ei edes roskia viemään, sillä silloin "olin pettämässä häntä". Mikäli joskus pääsinkin, puhelinta ei saanut ottaa mukaan etten "soittele miehille". Sairaalloinen mustasukkaisuus muutti kotiin.

Pahoinpitelyilmoituksia kirjattiin kymmeniä eikä loppua ollut näkyvissä. Toisinaan, ehkä useinkin, oli silmä mustana enkä edes olisi kehdannut ulos. Kannoin syvää häpeää, johon lähes hukuin. Häpeä oli kuin pohjaton kaivo, jonne olin pudonnut ja jäätävän kylmä vesi repi minua hukuksiin. 
En tiedä miksi minä tunsin häpeää - ja tunnen yhä tänäkin päivänä. Sain joka päivä kuulla, että "en olisi lyönyt jos sinä et olisi...". Otin syyn ja häpeän itseeni. Muistan ajatelleeni lähes kokoajan, että jos en olisi ärsyttänyt, jos en olisi sanonut niitä sanoja, jos en olisi hengittänyt, jos en olisi tehnyt ruoaksi kaalilaatikkoa.... niin mitään ei olisi käynyt.

On kauheaa miten sitä voi vajota tuskaan. Syyttää itseään asioista, jotka eivät ole millään lailla omaa syytä. Hukkua häpeän ja itsesäälin syövereihin niin pahasti, ettei enää ole rohkeutta lähhteä. On kauheaa, että oma elämä voi mennä niin kieroon ettei näe totuutta siitä kauheudesta, mihin on uponnut. Ei vaikka kaikki lähelläni yrittivät minua repiä irti siitä helvetistä; viranomaiset, ystävät, kaverit, kaikki läheiset. Ja minä vannotin, että pärjään. Kunhan vain olisin parempi ihminen, niin minua ei lyötäisi. Ei olisi murtuneita kylkiluita eikä mustuneita silmiä, kun vaan olisin parempi.. Eikö niin?

Sairaan kaunis maailma.