2023 - Maailma alkaa murtua
Yhä kiihtyvämmällä vauhdilla elämä raaistui ja se vähäinenkin tilanteen hallinta katosi. Olin, kuin vuoristoradassa, jonka vaunut eivät koskaan pysähdy, tai avaruusraketissa matkalla tuntemattomaan. Kaikki se pienikin ilo oli kadonnut. Elämä oli enää odottamista. Milloin S suuttuu, kun hengitän liian kovaa. Milloin S lyö, koska makaronilaatikossa oli liian vähän suolaa - etenkin jos liikaa. Tai heittääkö hän lautasen seinään, kun tein ruokaa, jota hän ei sitten kuitenkaan olisi halunnutkaan.
Elin 24 tuntia vuorokaudessa puun ja kuoren välissä, eikä se ollut elämää. Suljin itse itseni ulkopuolelle, tein itsestäni ihmisen, mitä en oikeasti ollut. Patosin tunteeni jonnekin syvälle sydämeni sisälle, lukitsin ne ja piilotin avaimen paikkaan, josta itsekään en sitä löytäisi.
Vuoteen 2023 mahtui samaa, kuin edelliseenkin; Eroja, uusia asuntoja, anteeksipyyntöjä, lupauksia - ja palaamisia entiseen. Mutta ennenkaikkea vuonna 2023 väkivalta raaistui raaistumistaan, myös viranomaisten mielestä. Poliisit kävivät kotona usein, rikosilmoituksia kirjattiin yhä enemmän ja enemmän ja minusta tehtiin jatkuvia huoli-ilmoituksia. Se. mikä oli alkanut tönimisellä muutama vuosi aiemmin, oli muuttunut rajuksi hakkaamiseksi, potkimiseksi, uhkaukseksi ja mustelmiksi, joille ei enää näkynyt loppua. Aina, kun yksi pahoinpitelymerkki iholtani alkoi paranemaan, syntyi jo uusi. Usein montakin. Olin pelkkä ruhjottu raukka, joka vain odotti omaa kuolemaansa.
Siihen aikaan olin varma, etten selviä hengissä parisuhteestani. En odottanutkaan muuta. Tilanne oli niin pitkällä, että lähes toivoin omaa kuolemaani, en itsetuhoisessa mielessä, vaan siksi, että tuska loppuisi. En osannut nähdä enää muuta. En ollut murjotulla itsetunnollani tarpeeksi rohkea edes ajatellakseni lähteväni S luota, siksi en enää pystynyt, kuin odottamaan sitä päivää jolloin S kuristaisi niin kauan, että kuolen.
Väkivalta ei ollut vain fyysistä, se oli myös sitä näkymätöntä. Sitä, mistä ei jää jälkiä iholle, mutta sielun se repii verille ja tuhoaa sen pienenkin omanarvontunnon rippeen. Tarpeeksi, kun kuulee olevansa se "ruma, läski ja huora jota kukaan ei halua" niin se on tuhoisaa. Sitä alkaa hiljalleen pitämään sellaisia sanoja totena, että niin se on, en minä kelpaa kenellekään. Minä olen ruma ja oksettava, eikä kukaan koskisi minuun. Ehkä siksi en osannutkaan lähteä, avata ovea ja sulkea sitä takanani. Minä syytin itseäni.
Pelkäsin nukkua ja pelkäsin olla hereillä. Pelkäsin puhua ja pelkäsin olla hiljaa. Kävelin nurkkia pitkin, kuin pieni harmaa kotihiiri, yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton. Lyöntiin ei tarvittu todellista syytä. S epävakaus ja impulsiivisuus paheni tuon vuoden aikana. Pahoinpitelyyn riitti se, jos puhuin tai olin hiljaa, ei se todella vaatinut paljoakaan. Jos sytytin valot, tai avasin verhot, oli syy. Yritin olla ennustaja ja lukea S ajatukset, että olisin osannut toimia ja tehdä ja sanoa "oikein". Enkä silti osannut. Elin, kuin kuplassa, joka oli puhallettu ympärilleni, enkä päässyt sieltä pois.
Niin jatkui koko vuosi. Talven jälkeen tuli kevät ja lopulta kesä. Silloin jotakin muuttui, minussa. Paljon ja vähän. Vaikka tuska ei loppunut, kipu ei lakannut, mutta jokin muuttui. Ensiaskeleet, edes.