Kun maailma muuttui

Usein huomaan pysähtyväni ajatukseen ja kysymykseen "miksi?". Miksi en lähtenyt ensimmäisen nyrkiniskun osuessa poskeeni. Miksi en lopettanut koko suhdetta, kun minut tönäistiin ensi kerran lattialle. Miksi? Niin. Miksi piti antaa kaiken mennä päivä päivältä ja hetki hetkeltä pahemmaksi? Miksi piti lähes menettää henkeni ja sietää kymmenet, sadat ehkä tuhannetkin kivut? Miksi piti antaa toisen kohdella itseäni, kuin likaista roskaa? Miksi en kyennyt ymmärtämään omaa arvoani, sitä, että sitä todellakin on. Etten ole turha roska, jonka saa rutistaa rikki ja heittää pois. Minähän olen ihminen. Minähän olen hyvä. Olen minä.

En tule löytämään koskaan vastausta omaan kysymykseeni. Kukaan ei kykene kertomaan, että "miksi". En kykene siihen edes itse. Voin vain arvuutella omia syitäni miksi jäin siihen elämään, siihen maailmaan missä elin. Ehkä minä muutuin itse. Se, mitä joskus olin, se rohkea nainen, se katosi. Minusta tuli nukkavieru, arka hiiri. Minusta tuli pelokas pieni tyttö, joka kauhistui jopa omaa peilikuvaansa. Minä en enää elänyt, henkisesti olin kuollut. Elämän ainoa merkitys oli enää "ole hiljaa, älä puhu, älä näy, älä hengitä".