Mitä on rakkaus?

Tämä kysymys hyppää kasvojeni eteen aina yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä on rakkaus? Se on jotain, mitä en tiedä, jotain mitä en ole kokenut. Minun rakkauteni on ollut väkivaltaa ja pelkoa. Toki ymmärrän ettei sen sellaista pitäisi olla, mutta sitä se on ollut. Sellaiseen olen syntynyt, sellaiseen kasvanut. Minun onneni on ollut yksikin kivuton päivä. Sairasta eikö vain?

Synnyin päihdeperheeseen ja kasvoin alkoholin, huumeiden ja väkivallan keskellä. Osasin soittaa vanhalla lankapuhelimella poliisit jo ennen kouluikää. Osasin piilottaa vanhempieni päihteet ja osasin mennä riitojen väliin. En milloinkaan välittänyt, että minuun sattui. Sellaiseen kun tottuu, jo pienenä. Niin minä totuin. Osasin valehdella poliisille, osasin valehdella koulussa. Mustelmat kehossani, tupakanpolttamat käsissä.... Keksin sata ja yksi syytä. Ikinä en kertonut totuutta. En, vaikka se oli minun totuuteni. En tiennyt, että on olemassa avioeroa, vaan minun maailmassani ei ollut pakotietä. Oli vain päihteet, oli vain väkivalta ja oli vain niiden keskellä eläminen.

Muistan, kun ekaluokkalaisena vaelsin kylmänä talviyönä pitkin pihamaita, sillä kotona pelotti liikaa. Kukaan ei edes huomannut etten ollut kotona. Muistan myös miten tekohymyilin poliiseille, jotka hakivat taas kerran isää putkaan. Kerroin iloisesti, miten hyvin kaikki on. Juu, isä hajotti vähän huonekaluja, mutta meillä on kaikki hyvin. Ei ole hätää. Isä vähän vain suuttui, kun en ollut tehnyt läksyjä ajoissa. Meillä on kaikki hyvin. Kaikki on ihan hyvin, kaunista ja ihanaa. Eikö niin?

Nyt aikuisena ymmärrän tuon pienen tytön hädän. Se hätä, jota kukaan ei silloin nähnyt, kun se olisi nähdä pitänyt. Se pieni tyttö jäi yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Ei ollut ketään eikä mitään. 

Aikuisena aloin toteuttamaan sitä, mihin olin kasvanut. En suinkaan etsinyt rinnalleni tasapainoisia, hyviä kumppaneita, vaan päihdeongelmaisia, väkivaltaisia miehiä. Sellaisia, joiden parissa olin kasvanut. Miksi? En tiedä muusta. Minun sairaassa mielessäni väkivalta on normaalimpaa, kuin halaus. Ymmärrän itseni kieron ajatuksen, mutta en osaa muuta. Minulle se normaalius on niin kovin erilaista, kuin muille. 

Haluaisin pystyä olemaan erilainen, ihminen jolla olisi asiat hyvin. 
Mutta minulla ei ole vastausta siihen, miten se tapahtuu.