Oikeudenkäynti lähestyy

Syksyllä 2024 määrättiin oikeudenkäyntipäivät. Istunto järjestetään 25.2-26.2.2025 etelä-Savossa, missä suurin osa rikoksista tapahtui. Oulun törkeä pahoinpitely, puukotus ja lukuisat lähestymiskiellon rikkomiset tulee eteen erikseen, joskus tulevaisuudessa. 
Minä osallistun helmikuun oikeudenkäynteihin Oulusta käsin videoteitse, mikä on valtava helpotus. En joudu matkustamaan 500 kilometriä ja ennenkaikkea, en joudu kohtaamaan S, kuin ruudun välityksellä. Sekin jo itsessään tuntuu vaikealta, mutta vaikeampaa olisi olla hänen kanssaan samassa huoneessa, lähellä. Minulle on myös luvattu, että kun todistan, niin kameraa käännetään niin etten näe S. 

Käsiteltäviä rikoksia on yli 20 mitä tässä tulevassa istunnossa käsitellään. Siksi oikeutta joudutaan käymään kahtena päivänä. Lisäksi käsitellään minuun liittymättömiä rikoksia, S omia. On muihin kohdistuvia tekoja, virkavallan väkivaltaisia vastustamisia, laittomia uhkauksia, ryöstöä. 

S vaaditaan ehdotonta vankeutta "yli 2 vuotta". Minä pidän sitä mitättömänä rangaistuksena vuosien kivuista ja kauhuista. Mutta onko olemassa oikeaa tuomiota? Mikä se olisi? Minun katkeruudella toivoisin elinkautista pakkopaidassa. Silti, katkeruus ei auta. Eikä yksikään vankilassa istuttu päivä poista tuskaani tai muistojani. Mikään, ei yhtään mikään muuta sitä tosiasiaa, mitä on tapahtunut. Lyönnit ovat edelleen lyöntejä, kipu kipua ja pelko pelkoa. Mutta yritän uskoa siihen, että kun S on vankilassa, niin minä saan rauhan toipua. Tai ehkä enemmänkin sen toipumisen aloittamiseen. Ehkä tulee se päivä, kun auringonsäde ei enää ole pelottava, vaan sen voi antaa paistaa kasvoilleni koko lämmöllään. Eikä ne kasvot ole mustelmille hakatut. Ne kasvot ehkä vielä joskus kantavat ylpeyttä ja antavat jonkun koskea, silittää. Sitten joskus. Ehkä ei huomenna, ei varmaankaan vielä ensi kuussa, mutta joskus. En tiedä mitä se joskus on. Ehkä se on vuosi, ehkä kymmenen, mutta koen tärkeänä uskoa siihen.

Tällä hetkellä minä lasken päiviä helmikuun 25, ensimmäiseen istuntopäivään. Pelkään oikeudenkäyntiä, niin että saan paniikkikohtauksia päivin öin (olen alkanut jopa heräilemään paniikkeihin ja kauhukohtauksiin) ja pelkotilat haluavat ottaa minusta valtaa. Taistelen vastaan minkä kykenen, sillä teen kaikkeni että selviän tulevasta. Minä menen paikalle ja minä todistan. Se on ehkä vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Ehkä vaikeinta, mitä tulen koskaan tekemäänkään. Mutta minä teen sen. Se on minun velvollisuuteni itseäni kohtaan.

Onneksi ystäväni H on luvannut lähteä oikeuteen mukaan. Se saa ajattelemaan, että minulla on niin rakkaita ihmisiä lähellä etten edes aina ymmärrä. En aina osaa sanoa, ilmaista, kiitollisuuttani heistä. Niistä loppumattomista sanoista ja teoista mitä olen saanut. Siitä ymmärryksestä ja siitä empatiasta, mitä he ovat minulle suoneet. Olen onnellinen jokaisesta ihmisestä elämässäni.

Oikeudenkäyntiin on vielä reilu kuukausi ja yritän sen ajan vain hengittää. Tunnen usein, kuinka musta, piikikäs möykky on vatsassani, kuinka sieluni vuotaa verta ja sydämeni huutaa kauhun sanoja. Mutta yritän vain hengittää. Oikeudessakin pitää vain hengittää. Sisään ja ulos.

Enempään ei tarvitse pystyä.