Olenko enää elossa?

Tänäkin päivänä, kun helvetin porteilta alkanut pakomatkani, on kestänyt jo lähes vuoden päivät, niin yhä edelleen palaan samaan kysymykseen: "Olenko enää elossa?". Tiedän etten kuollut S käsiin vaikka tiedän myös, että olisin voinut. En ole kuollut, mutta olenko elossa? Mitä on elossa oleminen? Onko elämistä, kun jokainen päivä on selviytymistaistelua. Väkivalta on loppunut, kyllä, mutta niiden vaikutukset eivät. Pelkään edelleen pimeää ja pelkään nukahtaa, vaikka ympärilläni onkin rauhallista enkä ole yksin taistelemassa koko maailmaa vastaan. Minulla on läheisiä, vaan unissani olen yksin. Niihin ei pääse yksikään läheiseni mukaan, kukaan ei tule suojaamaan, kun yöt taistelen mieleni mörköjä vastaan. Herään monta kertaa yössä, välillä huutaen, toisinaan hiestä märkänä täristen kauhujeni repivässä otteessa. Silloin nousen, unohdan ajatuksen loppuyön nukkumisesta ja luovutan unen suhteen. Valvon tunnin, valvon kaksi. Toisinaan painajaiset katoavat mielestäni ja kykenen kaivautumaan takaisin peittojen alle, ehkä nukahtamaan vielä hetken lisää. Toisinaan jään valvomaan ja odottamaan auringonnousua. Olen usein väsynyt ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä totuudesta, että minä pelkään liikaa saadakseni tarpeellisen määrän unta ja lepoa.

Pelkään muutakin, monia, monia asioita, sellaisiakin mitä en ehkä edes kunnolla vielä tiedosta. Tietyllä lailla jokapäiväinen elämäni on roikkumista pelon otteessa, yrittäen repiä itseäni irti ja saada normaali elämä. En tiedä, edelleenkään, mitä se normaali elämä on, mutta kuvittelen sen olevan rauhallista soljumista eteenpäin päivien virran mukana, johon ei kuulu arkimurheiden lisäksi mitään elämää kaatavaa. Sitä, että voi mennä kauppaan pimeällä eikä tarvitse pelätä jonkun käyvän kimppuun. Ehkä normaali elämä on sitäkin, ettei sydän hyppäisi liki rinnasta ulos, kun puhelimeen tulee uusi viesti. Että käsittäisi, siis ihan todella käsittäisi, että pelosta voisi jo päästää irti, kukaan ei enää satuta, kukaan ei viillä puukolla eikä kukaan tee pahaa. Olen rauhassa, olen turvassa ja ympärilläni on läheisiä, olen rakastettu, vaikken sitä useinkaan osaa nähdä. Tiedän silti, että niin on.

Niin. Olenko elossa? Tänään, vielä tällä hetkellä, elossa olo on selviytymistä seuraavaan aamuun. Se on sitä, että hengitän ilmaa keuhkoihini etten tukehdu. Se on suupala ruokaa väkisin silloin tällöin, etten kuihdu. Se on myös tätä, että kirjoitan sieluni tuskaa ulos itsestäni, yksi sana kerrallaan, repien pois sydämestäni.
En herää eloon vielä tänään, en huomennakaan. Uskon rehellisesti, että henkiinheräämiseni kestää vielä pitkään, toivottavasti ei kuitenkaan loppuelämääni. Ehkä jonakin päivänä voin hengittää tammikuun pakkasilmaa vapaasti, ei siksi, että on pakko vain pysyä väkisin elossa. Ehkä tulee vielä päivä jolloin löydän itsestäni iloa ja naurua, sen ihmisen mitä joskus kauan sitten olin. 

Tänään minä keskityn hengittämiseen ja selviän ensi yön pimeydenkin. Aamulla nousee taas aurinko ja, kun ne valon kultaiset säteet löytävät ikkunan läpi koristamaan seinää, tiedän, että olen selvinnyt taas yhdestä päivästä.

Minä voitin.