Pakomatka pohjoiseen

Törkeän pahoinpitelyn jälkeen elokuun lämpimät illat muuttuivat kylmiksi. Ei ollut enää, kuin pimeyttä, kipua ja tuskaa. En uskaltanut nukkua, mutta vielä vähemmän uskalsin olla hereillä. Olin enää elävä kuollut, haamu itsestäni. Olin murskattu, olin hävinnyt maailmasta. Valvoin yöt, en syönyt, en ollut elossa. Ainoa mitä oli jäljellä oli pelko.

Tätä kesti viikon päivät. S pääsi poliisivankilasta ja palasi kotiin. Minun maailmani oli kuollut. Olin niin rikkiruhjottu ettei muuta ollut jäljellä. Yritin juosta enkä löytänyt askeltakaan.
Otin yhteyttä ystävääni J pohjoiseen. Ensimmäistä kertaa kerroin jollekin totuuden, mitä oli tapahtunut nyt ja monen vuoden aikana. Kerroin mustelmista, kerroin peloista. Kerroin tuskasta, kerroin kuolemasta. J kysyi, että "lähdetkö jos haen". Lupasin. Vielä silloin en vähääkään uskonut, että hän todella tulisi, mutta aamulla sain viestin "oon matkalla". Ehkä kauneinta mitä kukaan on ikinä eteeni tehnyt. J keräsi kolehdin kavereiltaan, jotta pääsee pelastamaan minut. Hän ajoi 500km suuntaan vain minun takiani. 

Pakkasin muovikassiin vaatteita, lääkkeet ja lähdin. Jätin pöydälle avaimen ja painoin oven kiinni. Hyppäsin autoon ja pakomatka pohjoiseen oli alkanut. S syyllisti viesteillä, mutta ensi kertaa moneen vuoteen tunsin vapautta. Mitä siitä ettei tavaroita, mitä siitä ettei omaisuutta. Mutta nyrkit jäi kilometri toisensa jälkeen taakse. Olenko hengissä Olenko vihdoin?

Oulussa nukuin J sohvalla neljä päivää kunnes sain oman asunnon. Siitä se alkoi, uusi elämä mukana muovikassillinen vaatteita, Ylös pohjalta palanen kerrallaan. Enää ei tarvitsisi juosta karkuun. Enää ei pitäisi piiloutua. Enää ei ole pakko hävitä. Eikä kukaan enää lyö, kukaan ei uhkaa.

Olisipa se ollut totta.