Teräasefiksaatio

Niin kauan, kuin olen tiennyt, on S ollut sairaalloinen rakkaus teräaseisiin. Niitä ostettiin, niitä kerättiin ja niitä haalittiin. Ja yksi toisensa jälkeen hän ne menetti, kun poliisi takavarikoi ne laittomista uhkailuista ja pahoinpitelyistä johtuen. En koskaan tule unohtamaan miltä tuntuu, kuin teräasetta pidetään kaulalla ja huudetaan "tapan sut huora, sä kuolet nyt". Usein toivoin, että veitsellä oikeasti viillettäisiin se kaula auki, että se kipu loppuisi. Niitä laittomia uhkauksia oli useita, määrää en en edes tiedä. Mutta niitä oli. Yleensä yritin vain pitää silmät kiinni, olla hengittämättä. Ehkä se ei tapa minua tänään, ei juuri nyt, ei tällä hetkellä. Ehkä näen huomisaamun auringonnousun vielä? Ehkä joskus saa vielä tuntea kesäyön aamukasteen? Ehkä en kuole nyt?
Ja kun poliisi tuli, S sylki päälleni, että "tapan sut vielä huora". Usein raudoitettuna kohti poliisiasemaa. Ja minä jäin odottamaan aamua. Aurinko nousi ajallaan, vaan minulle se ei enää noussut. Minulle jäi kerta kerran jälkeen pelko mitä tapahtuu, kun S pääsee poliisivankilasta. Ne ikuiset lupaukset, ikuiset valheet ja ikuiset kauhut milloin se veitsi lopultakin viiltää sen kaulan auki ja minä olen enää pölyä historiankirjoissa.

03/23 tapahtui kuvassaoleva. Kuva ehkä julmempi, kuin todellisuus. Tämä kuva koskettaa minua kaikista kuvista eniten, sillä tämä kuva on ensimmäinen mistä tajusin, että olen hyvin lähellä kuolemaa. Tämän kuvan jälkeen tapahtui paljon pahempaakin, mutta tämä koskettaa jokainen kerta. 

Riita. Pakenin oman kotini vessaan ja soitin 112. S keittiöveitsellä puukotti oven rikki ja repi sen rikki, irti saranoiltaan. Hän hyökkää kimppuun. Lennän eteiseen. Tukkaa revitään, päähän repeää kalju kohta. Pääsen ulos, ilman kenkiä rappukäytävään. Linja 112 on auki edelleen. Juoksen portaita alas neljännestä. Pääsen ensimmäiseen, kun S tavoittaa. Puukko on kädessä. Hän pitää sitä lyöntiasennossa. Kaadun maahan ja potkin niin paljon, kuin osaan, pystyn ja kykenen. Hätäkeskus kuulee, kuinka huudan, että "älä tapa, älä tapa". Puhelu katkeaa. Paita on viilletty. Verta jokapaikassa. 
Poliisi tulee kolmella partiolla, juuri ajallaan. "Täällä on poliisi" he huutavat rapun ovelta. Huudan, että "auttakaa". He käskyttävät S ja hän tottelee. Poliiseita tulee lisää, veitsi on maassa. S raudoitetaan. Maailman ihanin poliisi laittaa hupparin pääni alle ja rauhoittaa. "Ei ole mitään hätää" hän sanoo. Joku hakee kengät minulle, lanssi tulee. Minut viedään ambulanssiin samalla, kun S poliisiautoon. Hän pyytää anteeksi, en vastaa. 

Yöllä tulen kotiin. Postiluukku on rikki. Ovi on rikki. Lattialla kasa hiuksia. Mutta olen elossa. Olenko?

Enkä osannut vieläkään lähteä.