Turvakoti
En tiedä mistä sain ajatuksen lopulta soittaa turvakotiin. Tuliko se poliisin kertomasta esitutkintamateriaalista, että minun tappamiseni on S haavelistalla. Vai ystävän ehdotuksesta. Jokatapauksessa olin liukunut koko maailman ulottumattomiin. Ei ollut enää jäljellä, kuin loputtomat pelkotilat. Istuin sillä verisellä sohvalla ja kuuntelin sydän kurkussa rappukäytävästä kantautuvia askelten ääniä ja täristen pelkäsin niiden pysähtyvän oveni taakse. Tiesin toki, että S on edelleen pidätetty ja minulle oltiin luvattu ilmoittaa jos/kun hänet vapautetaan tai vangitaan. Pelkojani se lupaus ei silti poistanut.
Lopulta sunnuntai-iltana itkien soitin turvakotiin ja kerroin tilanteestani. Puhelu ei ollut pitkä, eikä mitenkään edes järkevä, sillä olin niin valtavissa tunnetiloissa. Sain kuitenkin asiani kerrottua ja sain ymmärrystä. Pakkasin kassiin jotakin mukaani, mitä sillä hetkellä tuli mieleen; vähän vaatteita, pesuaineet, lääkkeet... Ja lähdin. Se oli viimeinen kerta, kun näin asuntoni, sen kotini. Turvakoti hankki minulle taksin ja lähdin pakoon.
Ensimmäiset päivät vain olin muurautuneena omaan huoneeseeni. En jaksanut enkä halunnut puhua kenellekään. Lakimieheni oli saanut esitutkintamateriaalia käsiinsä ja soitti minulle. Hän sanoi, että nyt on aika hankkia lähestymiskielto. Suostuin. Hän alkoi tehdä papereita käräjäoikeuteen.
Uusi asunto laitettiin hakuun ja asioita alettiin hoitaa. En olisi ikinä pysynyt pinnalla ilman turvakotia tai ilman ystäviäni, jotka venyivät vuokseni uskomattomiin suorituksiin.
Olin turvakodissa muutamaa päivää vaille kolme viikkoa. Sieltä lähdin uuteen kotiin, jonka olin saanut toiselta puolelta kaupunkia. S oli vapautettu, mutta pidin hyvin tarkasti uuden osoitteeni ja uuden puhelinnumeroni salassa. Estin S numeron. Turvakodista käsin hankittiin myös turvakielto, eli kaikki tietoni salattiin niin hyvin ja niin laajasti, kuin Suomessa on mahdollista. Minua ei ikäänkuin ollut enää olemassa. Se oli tietyllä tavalla valtava helpotus, ei tarvinnut pelätä että kukaan tulisi uuden kotini oven taakse.
Ystäväni tyhjensi vanhan kotini ja vei tavarani uuteen. Verinen sohva lensi kaatopaikalle ja hän löysi minulle lahjoituksena uuden. Kun oli aika lähteä turvakodista ja aloittaa uusi elämä, olin taas täynnä toivoa, pelonkin keskellä. Ystäväni oli järjestellyt asuntoani (tietämättäni) ja suuri osa muuttoruljanssista oli poissa minulta. Olen todennut ennenkin, että ystävät ovat kultaakin kalliimpaa, niin se todella on!